Marja-Leena Sillanpään mukaan stipendi merkitsee sitä, että joku on nähnyt mitä hän tekee. Stipendivuoden ensimmäinen hanke on saada 777-sivuinen kirja julkisuuteen oman kustantamon kautta, ja kuukauden kuluttua hänen töitään on esillä Norrköpingissä.

– Ja sitten menen New Yorkiin kuukaudeksi ja myös Kanadaan. Mä en ole ollut Kanadassa niin sinne on hauska mennä. Siellä on näyttely ja sitten mä teen performanssin siellä...ja muuten mä vaan työskentelen, Marja-Leena Sillanpää sanoo.

Kuolema on surullista, mutta luonnollista

Marja-Leena Sillanpää muutti Ruotsiin puolivuotiaana vanhempiensa kanssa. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli lapsi ja äiti kuoli Marja-Leenan ollessa taidekorkeakoulussa.

– Kuolema on tietysti surullinen ja dramaattinenkin se voi olla, mutta siinä on myös paljon luonnollista. Se on ihan luonnollista. Että itkee paljon, kun esimerkiksi äiti on kuollut. Se on ihan luonnollista. Mä itkin paljon kadulla ja kaupassa ja ihan joka paikassa ja mä huomasin, että ihmiset tykkäs, että se oli vähän vaikeeta.

Marja-Leena Sillanpää haluaa töillään antaa nämä vaikeat tunteet lahjaksi katsojalle. Hän kokee itsensä ruotsalaiseksi, mutta suomalaisuus näkyy voimakkaina tunteina ja siitä hän on ylpeä.

Kellari täynnä vanhoja räsymattoja

Muutama vuosi sitten Marja-Leena Sillanpää käsitteli kuolemaa asettamalla näytteille vanhoja ovia. Räsymatoista Tukholman Kulttuuritalolle koottu näyttely toi taas monelle muistoja mieleen ja myös tarina siitä, miten matot löytyivät, on kertomisen arvoinen.

– Yhtäkkiä yksi mies soitti ja sanoi, että tämä on niin ihanaa, kun mun äiti on kuollut ja sillä on koko kellari täynnä räsymattoja. Tämä oli torstai ja lauantaina ne oli tarkoitus mennä soptippeen niittens kans, Marja-Leena Sillanpää kertoo.

Matot luovuttanut mies toi vaimonsa ja tyttärensä näyttelyyn ja sieltä otetut kuvat ovat nyt osa perheen muistoja.

Marja-Leena Sillanpäälle taiteilijanura oli selvä jo lapsesta lähtien.  Kaverit saivat turhaan käydä pyytämässä häntä ulos leikkimään jos piirustus oli kesken.