Hengellinen valmius nähtiin toisen maailmansodan aikana merkittävänä resurssina sotatilanteessa, ja tällä tarkoitettiin väestön henkistä ja psykologista vahvistamista. Kun Ruotsin kirkko halusi kehittää valmiutta, katseet käännettiin Suomeen päin.

– Ruotsin kirkossa oltiin erittäin vaikuttuneita siitä, että onnistuttiin pitämään puna-armeija loitolla, mutta myös siitä, että kotirintama pysyi yhtenäisenä. Etsittiin tietoa siitä, miten oli toimittu, Olenius kertoo.

Suomessa tuettiin siviiliväestöä muun muassa ylläpitämällä yhteyksiä rintamalle, samalla kun yritettiin ehkäistä yksinäisyyttä ja tyydyttää hengellisiä tarpeita.

Aloitteellisuus parempi kuin passiiviseksi jääminen

Vaikka Suomesta otettiinkin mallia, Olenius korostaa, että tähän aikaan ei ollut selkeitä ohjeita siitä, miten tuli toimia. Väitöskirjatyöstään Oleniuksella onkin erityisesti jäänyt mieleen toimijoiden ja aloitteiden moninaisuus.

– Ei silloinkaan tiedetty, mitä pitäisi tehdä, mutta oli valtava aloitteellisuus. Uskon, että siitä voi ottaa oppia: että on parempi tehdä jotain ja yrittää edistää valmiutta, kuin olla tekemättä mitään.

Mikä hengellinen valmius on? Katso videolta kolme kysymystä ja vastausta!