Keväällä eteläisen Suomen maanteillä partioivat poliisit, kun maan hallitus päätti eristää Uudenmaan pandemian rajoittamiseksi. Kyseessä oli poikkeuksellinen päätös, jota vastaan suomalaiset eivät pullikoineet.
Ihmisoikeustutkimuksen lehtori Lundin yliopistosta, antropologi Miia Halme-Tuomisaari, näkee yksituumaisuuden taustalla sen, että Suomessa ollaan historiallisesti totuttu tiukkaan keskusvaltaan:
– Meillä on aika korkea viranomaiskuuliaisuus. Meillä on vahva usko siihen, että viranomaistoimet pohjaavat hyviin aikomuksiin, ja että niillä on hyvät seuraukset. Jos verrataan Ruotsiin, valta siellä on ollut historiallisesti enempi jakautunut – on ollut enemmän itsenäisiä osia, vallan eri kerroksia ja ryhmittymiä.
Kuuliaisuuden kääntöpuoli
Suomessa koronasuositusten noudattaminen on pitänyt tartunnat melko hyvin kurissa, mutta kuuliaisuuden kääntöpuoli on viranomaisvallan kasvu. Esimerkiksi vammaisten tapaamisoikeuden rajoittamisesta on tehty kanteluja.
Tutkija kannustaa valppauteen:
– Jos näyttää, että meillä ei ole mahdollisuutta kyseenalaistaa tällaista vallankäyttöä, niin silloin me ollaan ongelmissa.
Työ- ja perhetilanteet voivat eriarvoistaa
Halme-Tuomisaari käsittelee koronan vaikutuksia elämään kirjassaan Kaikki kotona. Otsikko viittaa etätyön lisääntymiseen, joka puolestaan nostaa esille eroja ryhmien välillä.
– On väestöryhmä, joka voi tehdä etätyötä ja tilata ruokansa, jottei joudu laittamaan itseään alttiiksi tartunnalle. Ja toinen väestöryhmä, joka tekee työtään niin, että he laittavat itsensä alttiiksi. Tällainen kokemus, kun siitä tullaan tietoiseksi, saattaa lisätä yhteiskunnan jännittyneisyyttä.
Halme-Tuomisaari kiinnittää huomiota myös siihen, miten media on pandemian aikana nähnyt eri ihmisryhmät ja sivuuttanut toiset. Varsinkin lapsiperheille ja etätyöntekijöille on riittänyt ohjeita, miten korona-arjen järjestää. Yksin asuvat tai työttömät ovat usein jääneet varjoon.
– Heistä on tuntunut varmasti raskaalta kuulla jatkuvasti sellaista puhetta, joka alleviivaa sitä, ettei heidän elämänmuotonsa olekaan normaali, Halme-Tuomisaari pohtii.
– Tarvitaan puhetta, joka kapean, tuomitsevan ja normatiivisen normaalin sijaan rakentuu tosiasialliselle moninaisuudelle, jota yhteiskunnassa on – monimuotoisille käsityksille perheestä, asumisesta ja tavasta tehdä töitä.