Sinikka Ortmark Stymne on asunut Tukholmassa reilut 50 vuotta, rakkauden vuoksi. Vuosien varrella työn ohella on syntynyt tietokirjoja, romaaneja ja runoja.

Äidin kuoltua 10 vuotta sitten syntyi tarve ryhtyä miettimään heidän suhdettaan, johon Sinikan sotavuodet olivat jättäneet omat jälkensä. 

– Ajattele tilannetta, jossa lapsi tulee takaisin, mutta isä on kuollut, koti on hävitetty ja ystäväpiiri on kadonnut. Kaikki sellaiset asiat, jotka ovat luonnollisia lapselle, olivat poissa. Myös lanka äidin ja tyttären välillä oli supistunut, Ortmark Stymne kuvailee sodanjälkeisiä vuosiaan.

Muistot olivat raskaita

Sinikan vuosi Ruotsissa oli vaikea, hän joutui asumaan kolmessa eri väliaikaisessa kodissa. Hän ei kertonut siitä kenellekkään, vaan teki äidin lailla, eli sulki sisälleen tunteensa.

He puhuivat asiasta vasta 50 vuoden jälkeen, kun äiti luki Sinikan ensimmäisen kirjan käsikirjoituksen ja totesi: ”Miksi sinä et sanonut jotakin?...olisit voinut sanoa vaikka mitä”.

– Vastasin: ”Miksi sinä et kertonut mitään?”. Totuus on, että meillä ei ollut sanoja siihen, ei oltu totuttu kertomaan.

Sateen jälkeinen tunne

Rakas äiti -kirja tarjoaa taustatietoa äidin ja isoäidin elämästä.

Sinikalle on tärkeää, että ihmiset oppivat tunnistamaan ja näyttämään tunteitaan. Itse Sinikka avautui vasta 50-vuotiaana, kun hän itkien pyysi äidinsä rakkautta.

– Se oli hyvin voimakas ja stressaava tilanne, joka myöhemmin tuntui kuin sateen jälkeinen raikas ilma, kirjailija muistelee.

Sinikalla on kolme lasta, ja hän on pitkään työstänyt puhumattomuuttaan. Hän on onnistunut katkaisemaan perinnön nuoren poikansa kohdalla.

– Hän sanoi jotain, ei mitään ihmeellistä, mutta silloin kuului ääni, että: ”Ethän sinä noin voi sanoa äidillesi”. Ja kun poikani vastasi: ”Minä voin sanoa äidilleni mitä vaan”, olin onnellinen, hymyilee Ortmark Stymne.